Blogi / Artikkeli

Onko lapseni videopeliriippuvainen?

Lapsi osaa nauttia pelaamisesta ennen kuin hän osaa säädellä sitä. Lapsella on herkkä kaasu, mutta hän ei vielä yletä jarrupolkimeen. Pelaamisen hallinnan taitojen kehittyminen ei ole jarrun painamista lapsen puolesta, vaan tukemista sen käytön oppimiseen.

Lapsen hahmo utuisessa maisemassa. Lapsen aivot hohkaavat energiaa ja niiden hahmo näkyy.

”Onko lapseni peliriippuvainen?” Minulta kysytään sitä usein. Useimmiten vastaukseni on ei. Jos kyse on alaikäisestä, en halua käyttää r-sanaa. Aivotasolla riippuvuudessa on kyse mielihyväjärjestelmän yliaktiivisuudesta ja kontrollijärjestelmien heikkenemisestä. Kaasu on herkkä ja jarru ei enää toimi.

Lapset ja nuoret eivät osaa vielä hillitä käyttäytymistään tai arvioida tekojensa seurauksia. Aivot kehittyvät ainakin 25 ikävuoteen asti ja viimeisenä kehittyy pitkäaikaiseen suunnitteluun ja impulssikontrolliin vahvasti osallistuva etuotsalohko. Se jarrualue, jonka aliaktiivisuus on osa riippuvuutta. Siksi on epäreilua sanoa riippuvuudeksi käyttäytymistä, jonka hallintaan lapsella tai nuorella ei ole ollut vielä mahdollisuutta oppia.

Missä tilanteissa vanhemmat sitten ovat huolissaan lapsensa mahdollisesta peliriippuvuudesta? Kerron minulle tutuimmista ja pyrin antamaan niihin toista näkökulmaa. Joskus riippuvuustulkinnassa on sekin haittapuoli, että vanhempi jää kiertämään kehää oman huolensa kanssa ja tilanteet toistuvat.

Kiukkuava lapsi

Joskus riippuvuudeksi tulkitaan se, että lapsen pelaamiseen liittyy tunnekuohuja. Tunnekuohu voi herättää vanhemmassa vastareaktion ja tunteen siitä, ettei pelin takia pitäisi raivota. Tunteiden, myös ikävien tunteiden kokeminen on kuitenkin peleissä normaalia. Tunnekuohu taas kertoo siitä, että lapsen omat keinot eivät siinä tilanteessa riitä. Pettymys, suru, kateus tai vaikka petetyksi tuleminen voivat saada aikuisissakin alkukantaisia reaktioita aikaan. Lasta voi tukea näissä tilanteissa selvittämällä mitä tapahtui, nimeämällä tunteen ja auttamalla rauhoittumaan. Joskus on paikallaan ohjata myös huolehtimaan verensokerista tai levosta.

Pelaamisen rajaamistilanteet

Peliriippuvuudelta voi vanhemmasta näyttää sekin, kun peli ei lopu, vaikka pyytää monta kertaa. Kaikkia pelejä ei voi laittaa pauselle ja joskus on vain vaikea jättää kiinnostavaa juttua kesken. Silti vanhempi joutuu aina välillä ohjaamaan pelaamaan unohtunutta jälkikasvuaan vaikkapa läksyjen pariin. On normaalia, että rajaamistilanteet voivat aiheuttaa stressiä. Siinä missä pienempien kanssa tunnetaitojen tukeminen voi riittää, teini-ikäisen kanssa saa ehkä neuvotella omatahtoisen yksilön kanssa.

 

  • Sopikaa säännöistä etukäteen yhdessä lapsen tai nuoren kanssa siten, että hänkin ymmärtää milloin, miksi ja miten voit tulla rajaamaan pelaamista.
  • ”Tämän pelin jälkeen on aika tulla syömään,” on toimivampi rajaus kuin: ”Nyt pitää lopettaa pelaaminen.” Ensimmäinen ohjaa toivottuun toimintaan, kun jälkimmäinen voi herättää vastaan väittämisen halua ja muistuttaa siitä, että valta on aikuisella.
  • Jos rajaaminen johtaa tunnekuohuun, tue sen rauhoittumista (ks. ed. kappale).
  • Käsittele huonosti mennyt rajaamistilanne yhdessä nuoren kanssa jälkikäteen vasta sitten, kun tilanne on rauhoittunut. Esimerkiksi seuraavana päivänä, kun nuori ei ole väsynyt tai nälkäinen. Silloin rakentavalle keskustelulle on paremmat edellytykset.
  • Ota vastuu omasta toiminnastasi ja myönnä virheet, jos omatkin tunteet kuumenivat rajaamistilanteessa. Se näyttää esimerkkiä avoimuuteen.
  • Kysy nuorelta neuvoa siihen, miten sinun olisi pitänyt toimia. Sopikaa, miten toimit seuraavan kerran.
  • Toista, kunnes löydätte teille toimivat keinot.
Piirroskuvassa aikuinen istuu nuoren vieressä kädet hänen harteillaan. Nuori istuu polvet koukussa ja hänen vieressään istuu pieni koira.

Ahdistus, ADHD ja autismikirjo – kolme A:ta pelaamisen taustalla

Lapset ja nuoret suhtautuvat pelaamiseen eri tavoin. Toiset uppoutuvat helpommin, toisille pelaamisesta voi olla vaikea irrottautua. Joskus taustalla voi olla neurokirjoon liittyviä piirteitä. Kolme A:ta – ahdistus, ADHD ja autismikirjo – voivat vaikuttaa myös siihen, miten hyvin pelaamista pystyy säätelemään.

  • Ahdistus: Pelaaminen voi olla keino helpottaa ahdistusta tai siirtää ajatukset pois pahasta olosta. Sosiaalista ahdistusta kokevalle pelaaminen voi tarjota helpompia vuorovaikutustilanteita kuin kasvokkain oleminen. Tämä voi johtaa siihen, että pelaaminen syrjäyttää muuta sosiaalista elämää. Tällöin tärkeintä ei ole vain rajoittaa pelaamista, vaan vahvistaa sosiaalisia taitoja ja tarjota tukea ahdistuksen käsittelyyn.
  • ADHD/ADD: Pelaaminen voi tarjota keskittymiskyvyn haasteiden kanssa kamppailevalle harvinaisen kokemuksen syvästä keskittymisestä. Tämä tekee pelaamisesta erityisen vetovoimaista ja lopettamisesta vaikeaa. Pelaaminen voi alkaa hallitusti, mutta päättyy usein vasta ulkoiseen keskeytykseen. Tällöin hyötyä voi olla selkeästä arjen rakenteesta ja tuesta keskittymisen suuntaamiseen myös ei-mieluisiin asioihin.
  • Autismikirjo: Pelaaminen voi liittyä erityisen kiinnostuksen kohteisiin, oppimisen iloon, sosiaalisiin tarpeisiin tai turvallisuutta tuovaan rutiiniin. Siksi pelaamista ei voi yksinkertaisesti poistaa ilman, että tarjotaan tilalle jotakin merkityksellistä. On tärkeää ymmärtää, mitä pelaaminen lapselle merkitsee juuri hänen arjessaan.

Neurokirjon piirteet tai ahdistus voivat selittää pelaamiseen liittyviä haasteita. Näiden piirteiden ymmärtäminen auttaa vanhempaa suhtautumaan pelaamiseen lempeästi mutta jämäkästi. Jos lapsi tai nuori ei saa tarvitsemaansa tukea pelaamisen hallintaan tarvittavien taitojen oppimiseen, voi pelaaminen pitkällä aikavälillä kehittyä riippuvuudeksi asti, mutta harvan nuoren kohdalla kyse on vielä siitä. 

Kolmen A:n kohdalla avain on pelaamisen taustasyyn tunnistaminen ja siihen tarttuminen. Kun tunnistetaan syyt pelaamisen taustalla, voidaan tukea lasta kohti toimivampaa arkea – ei vain peliajan vähentämistä.

Lisää tietoa neurokirjon ja pelaamisen yhteydestä sekä käytännön vinkkejä arkeen löydät Neurobase-sivustolta.

Pelaamaan eristäytynyt nuori

Eristäytymisestä on paikallaan huolestua. Ensin on hyvä selvittää, että on tosiaan kyse sosiaalisten suhteiden heikkenemisestä pelin ulkopuolella, eikä niiden ylläpidosta myös pelimaailmassa, mikä on erityisesti koronavuosina ollut tarpeen. Nuoren eristäytyessä pelaaminen on harvoin ongelmien syy, vaan useammin oire muista ongelmista. Eristäytyminen äkillisenä muutoksena voi olla merkki, että nuoren elämässä on tapahtunut jotain ikävää. Tilanteeseen pikkuhiljaa liukumisen taustalla taas voi olla esimerkiksi sosiaalisia pulmia, kehityksen vaikeuksia tai mielialaongelmia. Joka tapauksessa siitä saa huolestua, jos nuoren elämään kuuluvat asiat, kuten koulu, kavereiden tapaaminen tai muut harrastukset jäävät.

Mieli voi tuottaa itsesyytöksiä siitä, että vanhempana olisi pitänyt huomata ja tehdä jotain aiemmin. Älä anna niiden estää avun hakemista. Pyri parhaasi mukaan keskustelemaan nuoren kanssa siitä, mitä hänen elämässään on tapahtunut. Jos lähestyt keskustelua peliongelman puheeksiottona, se menee helposti väittelyksi ja nuorella ei ole tilaa kertoa mikä on vialla, jos hänen pitää puolustella pelaamistaan. Kokeile keskustella siitä, mikä ei suju ja mikä on ongelma nuoren mielestä.

Piirroskuva, jossa hahmon pään sisällä istuu kyhjöttämässä nuori kaltereiden takana.

Mistä apua?

Kirjoittaja päivittää artikkelia sitä mukaa, kun saa palautetta ja oppii uutta. Kaikki ei välttämättä mennyt ensimmäisellä kerralla oikein. Muokkaukset merkitään alle.

Artikkelin kirjoitti Sanni Behm,

Restart-hankkeen projektipäällikkö ja pelikäyttäytymisen asiantuntija

Tämä artikkeli kirjoitettiin 22.11.2021. Julkaisimme sen uudelleen Peliviikon 6.-12.11.2023 kunniaksi. Artikkeliin on lisätty linkkejä uusiin lisämateriaaleihin. 5.5.2025 lisätty kohta "kolmesta A:sta pelaamisen taustalla.

Jatka lukemista